lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kelo

Ihmissilmää - ainakin omaani - viehättää kovasti keloutunut vanha puu. Sen väri ja sävyt, muodot sekä pinnan karheus. Pohjoisessa, josta kuvakin on, puu on erilaista, aidompaa keloa, mutta etelänkin kelot viehättävät samalla lailla.

Tälläisestä puusta tulee tunne kunnioittamisesta, vanhan ja kokeneen arvostamisesta. Ahavoitunut runko kertoo tarinan, jota voi vain arvailla. Karisseet oksat. Maailmalle lentäneet siemenet. Koetut myrskyt ja lumen painot.

Miksi tuo tunne? Saman tapainen fiilis tulee oikein suuren tai hyvin vänkyräisen puun luona. Onko geeneissä luonnonvalinta jossain vaiheessa suosinut vanhan puun arvostamista? Vai onko kasvatuksessani ollut jokin peruslinja iän kunnioittamisesta? Jälkimäistä varmaan on ollut, mutta ehdotonta vastausta ei  tässä kyllä ole esittää.

Sehän on "vain puuta"- joku voi sanoa. Tietysti peruslähtökohta, onko olemassa "vain puuta", arvelluttaa. Eläviä organismeja, elollisia kanssakulkijoitahan ne ovat. Mutta onko näin sanojalla erilainen elämän kokemus vai perimä muutoin toisenlainen.

Onko keloutunut tai harmaantunut puu sitten kuollut. Varmasti sen pinnalla ja sisuksissakin on elämää, kasveja, sieniä, jäkäliä ja eläimiä. Nousisiko sieltä syy tykästymiseeni. Monimuotoisuuden säilyttäjä, tärkeä elämän säilyttäjä vaikka ei enää itse yhteytäkään. Ja sitä kautta tärkeä oman lajinikin kannalta.

Mikä on Sinun suhteesi vanhaan harmaaseen puuhun?